Mikään ei voita kunnon dekkaria. Luen kyllä muutakin aina välillä, mutta silti tartun mieluimmin jännitysromaanin, jossa pääosassa on murha.
Jo kymmenen vanhana oli lukenut melkein kaikki Agatha Christiet ja muistan elävästi, kun pidin joskus nelosluokalla kirjaesitelmän eräästä Poirot'n tähdittämästä kirjasta. Tarinaan kuului takautumia naispäähenkilön lapsuuteen ja useampikin epäluonnollinen kuolemantapaus. Muiden kertoessa hevoskirjojen seikkailuista minä takeltelin yrittäessäni tiivistää monimutkaista juonta, jota en näin jälkikäteen ajatellen edes varmasti ymmärtänyt itsekään täysin. Oli siinä varmaan opettajalla nielemistä: Sitten se niinku kuristettiin ja ku, se, jota epäiltiin oli niinku... No, joka tapauksessa kirjahyllystä löytyy nykyään muutama kymmenen Agathaa ja ne on tullut luettua noin kymmenen vuoden välein aina uudestaan. On ne niin parhaita.
Monesti olen hyvän kirjoittajan löydettyäni lukenut putkeen saman kirjoittajan siihen mennessä suomennetut teokset. Cornwellit, Mankellit, Remekset, Lehtolaiset, Larssonit...
Viime syksynä sienestämässä ollessani tulin liittyneeksi
Dekkarikerhoon (samana päivänä olin juuri kuunnellut uutisista, miten suomalaiset vastaavat vieraisiin numeroihin, vaikka kesken mitä yksityisimpien toimitusten). Kuluneen vuoden aikana olenkin tutustunut useampaan uuteen rikosten ratkaisijaan. Olen todella huono peruuttelemaan mitään ja niinpä olen lukenut, mitä posti kotiin tuo. Enkä ole pettynyt.
Pari päivää olen nyt seikkaillut Tukholmassa Leif GW Perssonin karsean sovinistisen komisario Bäckströmin seurassa kirjassa Ken lohikäärmeen surmaa. Tätä edellisetkin lukemani viisi kirjaa veivät Ruotsiin: Åke Edwardsonin Winterin viimeinen talvi Göteborgiin ja Åsa Larssonin Kunnes vihasi asettuu Kiirunaan. Ja nämä alla olevat saarille, Gotlantiin tai Öölantiin.
Ainoat läpikahlatut ei-dekkarit tämän vuoden aikana taitavat olla Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru. Ja kumpainenkin oli mieleenpainuva ja suosittelemisen arvoinen.
